Näyttely

Jyväskylän Kesä 1956–2025

Näyttely Jyväskylän yliopiston kirjasto Lähteellä 25.6. alkaen. Tälle sivulle lisätään festivaaliviikon 2.–8.7. aikana lisätietoa materiaaleista sekä muun muassa ääni- ja videotallenteita vuosikymmenten varrelta. Pääset suoraan tietystä teoksesta kertovaan kohtaan osoittamalla älylaitteesi kameralla paikan päältä löytyvää QR-koodia.

Tervetuloa myös uudestaan katselemaan, kunhan sisältöä on ladattu lisää! Sillä välin voit tutustua myös kaikkiin Jyväskylän Kesän ohjelmalehtiin, jotka löytyvät alempaa sivulta.

Alvar Aalto: Arkkitehtuuri ja sivistys (1962)

Esitelmästä, joka suorastaan kohdistetaan rakennustaiteeseen, tulee raskas ja pitkä. On melkein mahdotonta valaista lyhyesti rakennustaiteen vaikeat probleemat ellemme mene pidempään sarjaesitelmään ja kuva-aineiston käyttöön.

Jyväskylän kulttuuripäivät ovat ilmeisesti hedelmällisestikin vaikuttaneet Jyväskylän ulkopuolella olevaan laajempaan piiriin maassamme. Tulee ensiksi mieleen kulttuurikäsite sinänsä. Tuntuu siltä, että kulttuuripäivien ensimmäinen tehtävä olisi oikeastaan taistella itseään vastaan. Kulttuuri on merkillinen käsite, jota on vaikea täysin määritellä, mutta se voidaan sanoa, että se ei elä yksin. Sitä ei voida eristää erikseen muusta elämästä. Kulttuurin tehtävä on elää kaikkialla, mitä erilaisimmissa elementeissä, mutta ei koskaan eristettynä käsitteenä sinänsä. Se elää ehkä jonkun työmiehen kädessä, se saattaa olla tai ei olla yliopiston kateederilla läsnä. Sen täytyy olla läsnä aivan banaaleissa teknillisissä asioissa, että niistä tulisi ihmisille jalostettu muoto, ja voi olla, että se puuttuu tapauksista, joita kutsutaan kulttuuritapahtumiksi.

Suomessa on harvinaista, että yliopiston suojissa olevat kulttuuripäivät keskittävät aktiviteettinsa rakennustaiteeseen. Se tapahtuu ensimmäisen kerran Suomessa. Se on johdannainen siitä, että suomalainen rakennustaide on tullut muotiasiaksi maan rajojen ulkopuolella. Suomalainen arkkitehtuuri on saanut yli 40 melkein pakottavaa kutsua suomalaisen rakennustaiteen näyttelyn järjestämiseksi. Se voi täyttää vain 5 % siita painostuksesta, mika ulkomailta tulee. Tämä sinänsä saattaa olla hyvä, sillä on ollut positiivisia puolia. Kotimaa on herännyt ymmärtämään rakennustaiteen arvon nimenomaan tämän ulkomaisen painostuksen kautta. Mutta sillä on myös hyvin painavat negatiiviset puolet.

Suomalainen rakennustaide ja sen ulkomainen kansainvälinen maine perustuu lähinnä yksilöllisiin töihin. En luonnollisesti kulje niin suppealla linjalla, että tarkoittaisiin omia töitäni. Suomalainen arkkitehtikunta on niin laaja, että ulkomailla arvostettujen suomalaisten yksityisten töiden määrä on leegio. Samalla kertaa, kun Suomella on tämä kansainvälinen maine, sen yhdyskunnat ovat huonoimmin rakennettuja kuin monien muiden maiden. Tässä kollektiivisessa valossa Suomi näkyy ulkomaille.

Kaikki se, mitä meistä sanotaan täällä ja ennenkaikkea Euroopassa ja muualla maailmassa, se kaikki on totta. Ei niin, että ulkomaiset kriitikot olisivat jollain tavoin käyttäneet väärin puhuttua sanaa, mutta se ei ole silti kokonaisuudessa totta. Jokseenkin tavallinen arviointi Suomesta, kun ulkomaisia spesialisteja käy täällä, on: yhteiskuntarakenteessaan heikoimpia Euroopassa, yksityisissä tapauksissa korkein. Tämä ei esiinny missään kirjallisuudessa eikä missään eurooppalaisessa kritiikissä. Tämä johtuu siitä, että analysoidessamme Suomeen kohdistuvan kritiikin, havaitsemme piirteen, jota harvoin ajatellaan: se on sääli.

Eurooppalainen kritiikki on välttänyt negatiivisia lausunto ja Suomesta talvisodan jälkeen. Tämän vuoksi tärkeä negatiivinen aines kritiikistä puuttuu. Meidän kaupunkimme ovat spekulatiivisin aineksin enemmän myrkytettyjä kuin naapuri-skandinavisissa maissa, ja synteesi siitä, millä tavalla yhteiskunta edelleen rakentaa, on edelleen Suomessa heterogeeni. Kaupungit eivät edes täysin hallitsemaan tieverkostoaan vaan se määräytyy TVH:n taholta. Ennen kaikkea synteesin puute on leimaa-antava meikäläiselle sivistykselle.

Meillä luullaan edelleen jopa maan pääkaupungissa, että joku katuratkaisu on yksinomaan liikenneratkaisu. Sellaista ratkaisua ei ole. Liikenne on vain pieni elementti kaupungissa. Sen täytyy niveltyä siihen yhteiskuntaelämään, jossa ihminen elää. Me kuoletamme viihtyisyyskäsitteen yhteiskunnasta nopeammin kuin itse luulemme. Tämä synteesin puute ei luonnollisesti ole helposti korjattavissa. Se edellyttää jo sangen syvälle menevä yleistä kulttuuritajua mitä erilaisimmissa portaissa, mutta on sanottava – ainakin minä olen huomaavinani – että esimerkiksi kaupunkien johdossa on nykyään ilahduttavasti tapahtunut jonkinlainen käsitteiden selviäminen.

Itse rakenteellinen kaupunkistruktuuri on saamassa korkeamman käsitteen kuin aikaisemmin. Niinkin nuori kaupunki kuin vasta kaupungin nimen saanut Seinäjoki pystyy tällä hetkellä rakentamaan kaupungin keskustan kaikkine kulttuurirakennuksineen ja kaikkine julkisine rakennuksineen, ja pystyy viemään sen myös kunnallisteknillisesti läpi. Se ei suinkaan ole helppoa. Suomen asema kulttuurimaailmassa ei suinkaan ole helppo tällä hetkellä.

Se, mikä on hiukan melankolisesti sodan jälkeen rakennettu jälleen, se ei sinänsä riitä. Ellemme korvaa tuota melankoliaa jollain todella aktiivisella optimismilla, mut tulevat ohittamaan meidät. Tavallaan pitäisi sanoa: kääntykäämme sisäänpäin ja rakentakaamme kaupunkimme ja maaseutumme niin, että se voi kilpailla todella osoittaakseen esimerkkiä siitä, miten maata on rakennettava. Suomessa on tilaa ja Suomessa on resursseja. Voisi kuvitella, että Suomesta tulisi laboratorio suhteessa yksi yhteen. Täällä voitaisiin tehdä kaavoja luonnollisessa koossa.

Millä tavalla voisimme parantaa negativismia, sitä, että Suomi on rakentajana heikommalla asteella kuin muut? Suomen Arkkitehtiliitto on tänä keväänä tehnyt yksimielisen päätöksen siitä, että se perustaa jo tänä vuonna nykyisen rakennustaiteen museon laajennuksen, rakennustaiteen instrumentin koko maalle. Nykyinen museo laajennetaan siinä mielessä, että se tarjoaa yhteistoimintaa kaikille Suomen kaupungeille ja kunnille, niin ettà saadaan yhteistoimintalaitos, joka laajalla kentällä voi hankkia sen aineiston ja kaikki ne neuvot, jotka yksinäiset kaukana maaseudulla olevat kaupungit ja kunnat tarvitsevat.

Tarvitaan todella voimakas instrumentti, jonka päämääränä on jokaisen pisteen kehittäminen Suomessa niin, että se strukturellisesti nousee korkeammalle tasolle. Iuultavasti tällainen rakennustaiteen keskuslaitos – jonka yhteydessä museo-sana on oikeastaan harhaanjohtava – jonka osakkaina olisivat kaikki Suomen yhdyskunnat, voitaisiin saada laitokseksi, joka todella korottaa Suomen tason ainakin siinä määrin, että siitä tulee reaalinen apu maan yhdyskunnille.

Sellainen tuntuu hiukan utopialta. Tämä ei kuitenkaan ole utta. Tämä on historiallinen perinne, joka tulee niin kaukaa, että se on niillä lähteillä, josta meidän eurooppalainen sivistyksemme on saanut nykyiset muotonsa. Näin ollen siihen voidaan luottaa. Ei ole väärin, jos Suomi menisi tälle tielle ja puhaltaisi klassilliseen traditioon uuden hengen.

Alvar Aalto: Arkkitehtuuri ja yhteiskunta (1965)

Kuuntele Aallon luento klikkaamalla tästä!

Aarne Ervin esitelmä Suomen arkkitehtuurin historiasta (käännetty englannin kielisestä puheesta)

Suomi tunnetaan korkeasti kehittyneenä maana, ja sen arkkitehtuuria pidetään vaihtelevana ja mielenkiintoisena. Vaikka maa on ollut itsenäinen vasta noin viidenkymmenen vuoden ajan, sen arkkitehtuuri on kehittynyt omilla, itsenäisillä linjoillaan jo vuosisatojen ajan.

Nykyarkkitehtuurimme on noussut vanhalle pohjalle ja on läheisessä yhteydessä luonnolliseen ympäristöönsä. Näytän joitakin dioja vanhoista linnoista ja kirkoista, jotka ovat yleisesti hyvin säilyneitä ja arkkitehtonisesti kauniita.

Turku oli pääkaupunki, kun Suomi kuului Ruotsiin. Siellä sijaitsee huomattava ja arkkitehtonisesti kaunis Turun linna, joka on äskettäin restauroitu.

Savonlinnan linna sijaitsee Suomen itärajalla. Tykkien kehitys on vaikuttanut tämän linnan suunnitteluun: siinä on pyöreitä torneja ja paikkoja tykeille. Se seisoo pienellä, strategisesti tärkeällä saarella suurten vesireittien risteyksessä. Vaikka osa linnasta on tuhoutunut, se on yhä kaunis näky luonnollisessa ympäristössään.

Suomen suurin linnoitus on 1700-luvulla Helsingin edustalle saarille rakennettu Suomenlinna, jolloin Helsinki oli vielä hyvin pieni kaupunki.

Napoleonin sotien aikana Suomi irrotettiin Ruotsista ja liitettiin Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana. Helsingistä tuli Suomen pääkaupunki. C.L. Engel sai tehtäväkseen uuden kaupungin ja sen julkisten rakennusten suunnittelun. Katedraali, yliopisto, valtioneuvosto ja yliopiston kirjasto muodostavat edelleen yhtenäisen empire-keskustan. Empirekauden jälkeen arkkitehtoniset ihanteet perustuivat varhaisempiin tyyleihin.

Vasta vuosisadan vaihteessa syntyi uusi arkkitehtoninen tyyli – kansallisromantiikka. Keski-Euroopassa tätä kautta kutsuttiin nimellä Jugend.

Lars Sonck oli tuon ajan johtava arkkitehti. Hänen töitään ovat esimerkiksi Helsingin pörssitalo, Tampereen tuomiokirkko sekä lukuisat liike- ja yksityisrakennukset eri puolilla maata. Luonnonkiveä ja yksinkertaisia julkisivuja käytettiin paljon – ne erosivat selvästi Etelä-Euroopan runsaskoristeisista tyyleistä.

Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely toi Suomen arkkitehtuurin kansainväliseen tietoisuuteen. Suomen paviljongin suunnittelivat kolme nuorta arkkitehtiä: Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Heistä etenkin Eliel Saarinen tuli tunnetuksi, osallistuen lukuisiin kilpailuihin kotimaassa ja ulkomailla. Vuonna 1906 Saarinen voitti Helsingin rautatieaseman suunnittelukilpailun. Graniittinen rakennus valmistui ensimmäisen maailmansodan aikana ja on yhä hieno esimerkki hänen työstään. Samalla hän kehitti Helsingin yleiskaavaa, jossa hajauttamisen periaate vietiin pitkälle.

Saarisen kansainvälisesti tunnetuimpia töitä on ehdotus Chicagon Tribune -lehden toimitaloksi. Tämä palkinto avasi hänelle ovet Yhdysvaltoihin.

Hän muutti Amerikkaan vuonna 1923 ja toimi Cranbrookin taideakatemian johtajana, suunnitellen myös useita rakennuksia akatemialle. Yksi hänen viimeisistä töistään oli General Motorsin tekninen keskus Detroitissa, jonka hänen poikansa Eero Saarinen saattoi loppuun isän kuoleman jälkeen vuonna 1950.

Eero Saarinen löysi oman, hyvin tunnistettavan muotokielensä, jossa lopputuloksen perusidea oli vaikuttava ja sen takana oleva voima heijasti selkeää ja loogista ajattelua. Hän oli lahjakas isänsä poika ja ajattelultaan suomalainen arkkitehti, josta tuli yksi Amerikan tunnetuimmista arkkitehdeista.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen seurasi hyvin hiljainen kausi. Nuoret suomalaiset arkkitehdit osallistuivat ajoittain ulkomaisiin kilpailuihin ja voittivat esimerkiksi kaikki palkinnot Tallinnan teknillisen korkeakoulun kilpailussa. 1920-luvulla suunniteltiin Suomessa kaksi erittäin merkittävää rakennusta: Eduskuntatalo Helsingissä ja suuri Paimion parantola Turun lähellä. Eduskuntatalo, J.S. Sirénin suunnittelemana, oli aikakautensa suurin suomalainen arkkitehtoninen saavutus. Alvar Aallon suunnittelema Paimion parantola oli ensimmäinen funktionalististen periaatteiden sovellus.

Aallon kansainvälisesti tunnetuimpia töitä ovat Paimion parantolan lisäksi Viipurin kirjasto, Sunilan teollisuusyhdyskunta, Villa Mairea, Säynätsalon kunnantalo sekä uudemmista töistä Eläketurvakeskus ja Rautatalo Helsingissä, Teknillisen korkeakoulun kaava, Vuoksenniskan ja Seinäjoen kirkot, oma ateljee Munkkiniemessä ja kesähuvila Muuratsalossa. Hänen tuotantonsa laajuus on hämmentävä, ja kaikissa niissä on säilynyt yksilöllinen ja tuore ilmaisuvoima.

Aallon kansainvälisiin töihin kuuluvat mm. Tallinnan taidemuseon ehdotus (1936) sekä Suomen paviljongit Pariisin ja New Yorkin maailmannäyttelyissä (1937 ja 1939). Näissä paviljongeissa suomalainen arkkitehtuuri sai laajaa kansainvälistä huomiota. Muita ulkomaisia töitä ovat mm. MIT:n opiskelijatalo (Boston, 1948), asuintalo Interbaussa Berliinissä (1957), Maison Carré Pariisin lähellä (1958), ja laajoja suunnitelmia mm. Wieniin, Göteborgiin, Wolfsburgiin, Bagdadiin, Aalborgiin ja Bremeniin.

Alvar Aalto uudelleensuunnitteli myös Helsingin keskustan hyvin vaativan kaavan. Kansainväliseen arvostukseen kuului myös luottamustehtäviä tuomaristojen ja asiantuntijakomissioiden jäsenenä. Hän sai monia kunnianosoituksia Suomessa ja ulkomailla, kuten kuningatar Elisabetin myöntämän kultamitalin.

Aalto oli myös aktiivinen taideteollisuudessa: taivutetusta puusta valmistetut huonekalut ovat laajimmin tunnettuja. Hän pyrki massatuotannon standardisointiin ja yhtenäisten asuinympäristöjen kehittämiseen, mikä oli jo vuosisadan vaihteen arkkitehtien tavoitteena – mutta tuolloin vain harvojen varakkaiden taidemesenaattien toteuttamaa.

1930–40-luvuilla Erik Bryggman suunnitteli Turkussa useita merkittäviä rakennuksia. Hänen tunnetuin työnsä on Ylösnousemuskappeli. Hän johti myös Turun linnan ja tuomiokirkon restaurointia. Hän voitti useita kilpailuja ja suunnitteli monia toimistorakennuksia, kirkkoja ja yksityistaloja. Hänen töihinsä kuuluvat myös liikuntainstituutti, Turun akatemian tiloja sekä useita kauniita yksityisasuntoja.

Arkkitehtuurikilpailut ovat tehneet monia nuoria arkkitehteja tunnetuiksi. Suomessa järjestetään vuosittain paljon kilpailuja, joiden tuomaristo koostuu pääasiassa arkkitehdeista – tämä takaa, että paras ehdotus voittaa. Monet nuoret arkkitehdit ovat saaneet ensimmäisen työnsä kilpailun kautta.

Vuoden 1952 olympialaisia varten rakennettiin useita urheilurakennuksia. Helsingin stadion (Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti) on erityisen mainittava. Lindegren sai kultamitalin urheilurakennusten kilpailussa edellisissä olympialaisissa Lontoossa.

Helsingin sataman rantamakasiini (Aarne Hytönen ja Risto Luukkonen) on merkittävä 1950-luvun rakennus, kuten myös Turun teatteri (Luukkonen ja Stenroos). Jorma Järvi on menestynyt useissa kilpailuissa, esim. Helsingin uimastadionissa ja Tapiolan puutarhakaupungin suunnittelussa.

Hugo Harmia ja Woldemar Baeckman ovat suunnitelleet mm. Helsingin kauppakorkeakoulun ja Sokeritehtaan toimistot. Baeckman myös Turun akatemian kirjaston.

Viljo Revell on kansainvälisesti tunnettu arkkitehti. Hän voitti Toronton kaupungintalon suunnittelukilpailun yli 500 ehdotuksen joukosta ja vastasi myös sen toteutuksesta. Hänen tunnetuimpia töitään ovat myös Helsingin teollisuuskeskus (Palace-hotelli ym.), Hangon Kudeneule-tehdas ja useat koulut, asuinalueet ja Vaasan keskustan uudistukset. Hänellä oli merkittävä rooli myös Tapiolan suunnittelussa.

Jonas Cedercreutz ja Helge Railo suunnittelivat mm. Jyväskylän keskussairaalan (1954), teollisuus- ja liikerakennuksia sekä kesämökkejä.

Heikki ja Kaija Siren suunnittelivat Kansallisteatterin Pienen näyttämön, Otaniemen ja Tapiolan asuintaloja, kappelin, kouluja sekä ketjutalon Otsolahdessa. He työskentelivät myös islantilaisen asuinalueen parissa, jossa käytettiin suomalaista esivalmistusta. Heikki Siren voitti myös konserttisalin suunnittelukilpailun Itävallassa.

Dini Teräsvirta suunnitteli mm. Helsingin yliopiston opiskelijakirjaston, Satakuntatalon, Joutsenon sellutehtaan rakennuksia sekä Hotelli Marskin.

Pauli Salomaa suunnitteli Kaivotalon Helsingissä.

Veli Paatela osallistui mm. Serobakteriologisen instituutin, Töölön sairaalan laajennuksen ja Wiikin maatalousopiskelija-asuntolan suunnitteluun.

Bertel Saarnio ja Kurt Simberg ovat suunnitelleet useita pankki-, toimisto- ja teollisuusrakennuksia.

Markus Tavio suunnitteli yhden kauneimmista sodanjälkeisistä kirkoista Meilahteen.

Aarne Ehojoki ja Pentti Ahola ovat myös kilpailumenestyjiä ja suunnitelleet julkisia rakennuksia, kaupunkisuunnitelmia ja teollisuusalueita.

Reima Pietilä voitti Suomen paviljongin suunnittelukilpailun Brysselin maailmannäyttelyyn 1957 – paviljonki oli yksi näyttelyn arvostetuimmista.

Toivo Korhonen kuuluu nuorempiin menestyjiin ja on voittanut lukuisia kilpailuja. Hänen töihinsä kuuluu mm. Tampereen yhteiskuntatieteiden instituutti.

Lopuksi haluan sanoa muutaman sanan Tapiolan puutarhakaupungista.

Se on kasvanut kymmenessä vuodessa Helsingin länsipuolelle kauniiseen ja luonnontilaiseen ympäristöön. Siellä asuu noin 20 000 ihmistä. Kolmella naapurustolla on omat keskuksensa ja koulunsa luonnon läheisyydessä. Keskustasuunnitelman kilpailun voitin itse, ja olen siksi suunnitellut useita keskustan rakennuksia. Keskus ei ole vielä valmis – se on mitoitettu 50 000 asukkaalle. Keskuksessa on sekä julkisia että kaupallisia rakennuksia.

Yksi haaste oli suuri sorakuoppa. Ratkaisimme sen ottamalla siitä lisää soraa, myymällä sen, ja tekemällä kuopasta koristeellinen allas, jonka ympärille rakennetaan kirkko, teatteri, kirjasto, uimahalli ja hotelli.

Tapiola valmistuu pian, mutta Helsinki kasvaa edelleen. Asuntosäätiö suunnittelee uusia puutarhakaupunkeja pääkaupunkiseudulle. Uskomme, että nämä asuinalueet ovat myös tulevaisuudessa ihanteellisia. Ihmiset haluavat asua kaupungissa mutta säilyttää yhteyden luontoon – ja tämä on myös arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden ihanne.

Toivon, että tämä esitykseni on antanut teille käsityksen suomalaisen arkkitehtuurin tämänhetkisistä ajatuksista ja suuntauksista.

Japanilaisen filmitaiteen päivien elokuvat

Tiistai 29.6.

Akira Kurosawa:RASHOMON (1950) Paholaisen temppeli

Jasujiro Ozu: TOKYO MONOGATARI (1953)

Keskiviikko 30.6.

Teinosuke Kinugasa: JIGOKUMON (1953) Helvetin portti

Kenji Mizoguchi: UGETSU MONOGATARI (1953) Kalpean kuun tarinoita sateen jälkeen

Torstai 1.7.

Akira Kurosawa: KAKUSHI TORIDE NO SAN AKUNIN (1958) Kätketty linnake

Kon Ichikawa: KAGI (1959) Outo ahdistus

Perjantai 2.7.

Akira Kurosawa: YOJIMBO (1961)

Maanantai 5.7.

Inoshiro Honda: BIJO TO EKITAI-NINGEN (1957) Vetyihminen/H-man

Kenji Mizoguchi: SAIKAKU ICHIDAI ONNA (1952) O’Haru

Tiistai 6.7.

Masaki Kobayashi: HARAKIRI (1962)

S. Matsubaya: KONNICHIWA AKACHAN (1964)

Keskiviikko 7.7.

Hideo Ohba: ONNAMAI (1961) Enraptured

Akira Kurosawa: SHICHI NIN NO SAMURAI (1954) Seitsemän samuraita

Torstai 8.7.

Teinosuke Kinugasa: JUJIRO (1928) Crossroads

Akira Kurosawa: IKIRU (1952) Tuomittu

Perjantai 9.7.

Akira Kurosawa: SANJURO (62)

Visuaalisen taiteen merkityksestä kaupunkiyhteisössä

VEIKKO JA MARJO ESKOLIN

Ihminen on muuttumassa yhä liikkuvammaksi, mittakaavat ovat laajenemassa, kiinteän olinpaikan (koti, -seutu, isänmaa) merkitys häviämassä. Jatkuvasti lisääntyvissä nukkumalähiökodeissa vietettävä aika lyhenee, koska painopisteet ovat kuitenkin muualla; työ, kulttuuri, virkistys. Ihmisen enenevä liikkuvuus vaatii yhteiskuntasuunnittelulta aivan uusia ratkaisuja. Maaltapako on taloudellinen kysymys – kaupungeista (tuotantokoneista) tapahtuva sairaaloinen ja lukuisia liikenneonnettomuuksia tuottava viikonioppupako ensi tilassa esteettinen.

Miksi ei taloudellisesti tehokkain voi olla samalla viihtyisin ratkaisu ? Ihmisen viihtyvyydelle ja henkiselle tasapainolle on kaupungissa liikenne tärkein kysymys. Jotta nykyisestä kaaosmaisesta ja lyhytnäköisestä rakentamisesta ja kaupungissa tapahtuvasta hetkellisestä liikkeen järjestelemisestä päästäisiin, olisi:

1. yksilön muututtava näkemäan suurempia kokonaisuuksia,

2. tonttien kaikkinainen käyttö alistettava kokonaissuunnittelun hyväksi,

3. liikenneplastiikkaa noudatettava.

Liikenneplastiikka on määräämättömälle alueelle järjestetty liikkeen, rakennelmien, valon ja äänen harmooninen yhdistelmä (vrt. baletti). kaupungissa toteutettuna se merkitsee, että liikennettä ohjaavat valofreskot, jotka ovat myöskin äänitetyt sekä tärkeimmissä risteyksissä avaruuskonstruktiot, jotka toimivat samalla nähtävyyksinä. Mutta tämänlaatuinen toteuttaminen vaatii kiinteätä ryhmätyötä mm. arkkitehtien, insinöörien, sosiologien, pääomanomistajien sekä taiteilijoiden kesken. Olisi tapahduttava aivan perustava muutos ajattelutavoissa ja suhtautumisissa eri alojen edustajien kesken. Ennakkoasenteet elättävät fakki-idiootteja, mutta yhteiskunta kärsii.

Ilman ryhmätyötä syntyy liian yksipuolisesti ratkaistuja kokonaisuuksia, joissa ihmisen monitahoisuuteen pyrkivà toiminta ja sen tehokkuus vaarallisesti rajoittuvat. Elinympäristö kaupungeissa nykyisellään on juuri tämän vuoksi pahasti puutteellinen aiheuttaen neurooseja, lisääntyvää huumausaineiden käyttöä sekä jatkuvaa pakoa yhä keinotekoisimpiin viihteisiin. Kuten alussa mainittiin, on ihminen muuttumassa liikkuvammaksi jo pelkästään ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta, mutta hän haluaa myös perusluonteeseensa kuuluvan vaihtelunhalun johdosta muuttaa, kokea ja nähdä uutta ja säilyä täten henkisesti vireänä. Tämän vuoksi pitää talorakennelmien asteittain kehittyä teollisesta ja sarjavalmisteisista elementeistä suurempiin huoneistomoduleihin ja modulikokonaisuuksiin, joita voidaan siirtää vaivattomasti kaupunginosista toisiin. Tällä tavoin vältytään myöskin nopean kehityksen vaatimista vanhentuneitten rakennusten siirroista ja helpotetaan liikenteen muuntelua kutakin tilannetta vastaavalla järkiperäisellä tavalla.

Näiden muutos- ja muuntelumahdollisuuksien lisäksi pitää ihmiselle suoda hänen ulkoisessa ympäristössään ehdottomasti enemmän värejä viihtyvyyden lisäämiseksi. Tällä hetkella voidaan puhua suoranaisesta värinälästä, johon onhtantisuuksiin viety ”diskriitti” ja ”tyylipuhdas” ajattelutapa ympäristösuunnittelussa. Tutkimus värien merkityksestä ihmisen käyttäytymisessä. on vielä täysin lapsenkengissä. Suureksi osaksi ainoat väriläikät kaupunkikuvassa ovat nykyisin valomainokset, jotka nekin ovat mauttomasti toteutetut. Ne voidaan korvata joko tiedottavilla, mainostavilla tai pelkästään taiteellisesti virkistävillä suurilla seinäfreskoilla, valomaalauksilla tai sitäkin suurimmilla kokonaisuuksilla. Nämä suuremmat kokonaisuudet ovat ihmisten vapaa-ajanviettoalueita (vrt. nykyiset puistot), jotka taiteilijoiden ryhmätyönä suunniteltuina ulkoilmassa, kaupunkiympäristössä luovat itsessään ihmisen viihtyisämpää ympäristoä. On päästävä kuollettavien taidehallien ja -museoiden rakentamisesta, sillä ne ovat kuitenkin menettämässä merkitystään. Tarvitaan ehdottomasti elävämpää kosketusta ihmisen ja taiteen välillä. On pyrittävä yhä enemmän taidenäyttelyihin ulkoilmassa, puistoissa, toreilla ja ihmisten todellisessa elinympäristössä. Vanhojen, varastoitujen arvoteosten esittely voisi tapahtua vaikkapa viikoittain vitriineissä eri puolilla kaupunkia.

Nyt, eikä myöhemmin, on oivallettava, ettei taide ole mikään ainoastaan pyhävaatteissa lähestyttävä asia, ei ainoastaan keräilyaineiston luomista taiteenharrastajille, ei ainoastaan jonnekin ripustettu tai sijoitettu erikoiskappale, jota on ”mentävä” katsomaan ja suoritettava erinäisiä toimenpiteitä: hakea, matkustaa, maksaa, asennoitua. Taide on jokaisen ihmisen etuoikeus. Nälkään ja janoon on kuollut ihmisiä, taiteettomuuteen ei vai olisiko ?

LIIKENNEPLASTIIKAN TOTEUTTAMISMAHDOLLISUUKSISIA NYKYISISSÄ YHTEISKUNTAJÄRJESTELMISSÄ:

Lännessä mahdollisuudet ovat pienet, koska yksityinen omistaja joutuisi lähes täysin rajoittamaan oman tonttinsa käyttötarkoitusta ja rakennusoikeutta. Idässä mahdollisuudet ovat suuremmat, koska ei ole tonttien yksityisomistusta ja pystytään näin ollen suunnittelemaan kokonaisvaltaisemmin sekä pitkällä tähtäimellä. Lännessä taiteen laatu on yksilö suuremman vapauden ansiosta toteutukselle otollisempi. Idässä on voimakkaan naturalistisen ja liiaksi valtiojohtoisen taiteen vuoksi toteutuksen mahdollisuut heikot. Oman maamme asema kahden kulttuuripiirin välissä on oivallettava taiteessakin suureksi eduksi. Meillä on kaikki mahdollisuudet luoda täysin uutta kulttuuria, jossa voimme toteuttaa entista humaanimpaa ajattelua ja enemmän ihmistä palvelevaa taidetta.

Ilmari Tapiovaara: Design huomispäivän kasvojen muovaajana

Ihmismielen perusviritys on vanhoillinen. Valinta kahden mahdollisuuden välillä helpoimmin tarttuu tutunomaiseen ja koettuun. Eikä tässä olekaan mitään vikaa niin kauan kun on kysymys jokapäivisistä pikkupulmista. Varmuus on jo osa kehitystekijä seuraavan pulman esiintyessä. Kokemus kerää aiheita uusiin parempiin ratkaisuihin. Tulee yhdistelmien vuoro ja siitä on jo lyhempi matka rohkeampaan valintaan. Myös näin voidaan lähestyä uutta oivallusta. On kuin saataisiin langanpää käteen kokonaan uudesta selkeämmästä vyyhdistä kerittäväksi.

Varovaisuus ei ole kuitenkaan se tapa, jolla kilpailu huomispäivästä voitetaan. Waltarin Kaptahin lause “Niin on ollut ja niin on aina oleva” kuuluu uneliaalta nyt, mutta historian verkkaampina kausina se on saattanut olla kehitykselle kuin irtisanomaton säästötili. Kehityksen harvaan etenevät askeleet ovat vaihtuneet juoksuksi ja siitä siivittyneet edelleen moottorin tahtia vastaavaksi. Pysyäkseen mukana kilpailussa on pidettävä samaa vauhtia kuin muut. Kaptahin periaate ei enää riitä. Ratkaisuiden epäsovinnaisempi vaihtoehto kasvaa tällöin arvossa.

Suomen muotoilun ja arkkitehtuurin kehityksessä on onneksemme kokeellisen valintaratkaisun epäsovinnaisimman vaihtoehdon piirteitä. Emme toiselta puolen voi kieltää kätevyysperinteemme merkitystä kaikkitaitoisen vielä varsin äsken vallinneen talonpoikaiskulttuurin ajoilta. Sen perustalle on kasvanut terve keskinäinen kilpailutendenssi, joka saa hakea edistyksellisyytensä puolesta muilta aloilta vertaansa.

Voin kansainvälisille osanottajille kertoa meidän pitävän itseämme köyhinä ja kuitenkin meillä on 5 miljoonaa hehtaaria ojituskelpoista suota valloittamatta. Tai ansaitseeko Euroopan yksi suurimmista metsänomistajista köyhän miehen maineen. Ei toki. Pulmamme on enemmänkin se, että emme ole todella ja aidosti huolissamme välttämättömän ripeästä kehityksestä. Onhan meillä metsät, jotka aina ennenkin ovat konkurssikypsien tilanteiden yli taanneet, ettei konkurssia ole tullut, ei edes sotakorvauksista. Metsä on meidän ekonomiamme perusta, mutta silti tällä odottamattomalla tavalla myös kehityksen jarruttaja. Huoli huomispäivästä ei ole meille aitoa.

Samansukuisen tilanteen havaitsin Paraguayssa, jossa jouduin muutama vuosi sitten toimimaan YK:n antamissa tehtävissä. Tämän kehitysmaan runsaat metsävarat odottavat vain hakijaansa. Murto-osa niiden kantavuudesta on käytössä. Ei ollut metsään menijöitä, vaikka tiedettiin siitä tulevan todellisen avun maan suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Mutta Paraguayssa odotettiin öljyä, kaikki odottivat. Pohjoisamerikkalaiset yhtiöt olivat saaneet koeporauslupia. Öljy olisi ratkaisu kaikkiin vaikeuksiin.

Hallituksen tiedonannot olivat herättäneet toivoa, joka lamaannutti yritteliäisyyttä. Ennen maasta lähtöä näin hallituksen pää-äänenkannattajan ensisivulla tiheästi painetun koko sivua käsittävän julistuksen. Siinä kerrottiin laajasti porauksen vaiheita ja lietsottiin uutta uskoa, sillä öljyn haju oli jo havaittu. En tunne asian myöhempiä vaiheita. Luotan kuitenkin tässä asiassa hankalampaan, mutta varmempaan perustaan, heidän metsiinsä.

Palatessamme vielä suomalaiseen metsien käyttöön on todettava siihen nojautuvan teollisuuden varsin korkea taso. Mutta ei riitä, että meillä on Euroopan suurimpia huonekalutehtaita, puoliautomaattisia sahoja, kilpailukykyisiä vaneritehtaita, suuria, uudenaikaisia täystyöllistettyjä hioke- ja paperitehtaita sekä kohtuullisen kehittynyt kemiallinen teollisuus.

Huonekalutehtaat kilpailevat pääasiassa kotimaan markkinoilla, kun sen sijaan rohkeammalla mallistopolitiikalla niiden työkenttänä voisi olla koko maailma. Vaneritehtaat voisivat nostaa jalostustasoaan esinelinjalla. Suomalaisia saunoja myydään muiden maiden sahojen toimittamina koottavina “Knock down” puutaloina. Hioke- ja paperitehtailla on erinomaisia laboratorioita miehitettynä etevällä teknillisellä asiantuntemuksella, mutta turhaan saa tehdä ehdotuksia uusista tutkimuskohteista, jotka ovat oman vakiintuneen tuotantorutiinin ulkopuolella.

Huonekalusta, jonka tämän esittäjä paremmin tuntee, voitaisiin kehittää yli maapallon tarkoitettu esine kemiallisen puunjalostusteollisuuden toimesta, jos niihin halutaan kehittää sopiva tyypistö. Sellainen tarvitsisi aikaa, rahaa, kokeita ja ehkä uuden tehtaan koneineen, mutta tulos olisi vaivan arvoinen.

Ins. Porsche Saksassa sai 30-luvun lopulla samanlaisen tehtävän kansanauton luomiseksi. Hänen työnsä muovasi huomispäivän kasvoja. Suomalainen kansanauto on tulossa valinkauhaan. Sille voi olla vain yksi ohjelma: se on suunniteltava kotimaan impulssien pohjalta myös kansainvälisiä markkinoita varten. Kotimaahan rajoittuminen saisi aikaan vain vaivaisauton ilman tulevaisuutta.

Uuden auton työanalyysin tulisi olla yhtä kauaskatseinen kuin Porschen suunnitelma oli nykyisyyteen nähden lähes 30 v. sitten. Teknillinen tasomme on tähän jo koitoskelpoinen. Suunnitelman tulisi välttää sovinnaisia kaupallisia kureliivejä. Autolle tulisi määritellä uusia tehtäviä, jotka ovat olosuhteissamme korostettuja ja muualla yhtä hyvin arvostettuja mm. lämpimyys, lumikelpoisuus, kestävyys, soveltuvuus eri tehtäviin ja taloudellisuus.

Muotoilullemme ominainen tiukka niukkuuden linja olisi tässä tarpeen. Suunnitteluryhmän tulisi olla alansa huippu- ja täydellä valtakirjalla varustetun voimamiehen johdolla. Muotoilun tulisi heijastaa kokonaisuutta eikä missään tapauksessa olla irrallisratkaisu, ei milloin tahansa vaihdettava pakkaus tai kolttu.

Auto ja tuoli ovat tyypillisiä yleiseen ympäristöömme ja mukavuuteemme vaikuttavia esineitä. Nouseva elintaso kasvattaa näiden molempien tarvetta suuresti. Molemmat esimerkit ovat tänään suunnittelupöydällä ollessaan huomispäivän kuvaan vaikuttavia tekijöitä, jos niiden suunnitelma toteutetaan kuten hetki sitten on kaavailtu: ei sovinnaisia vaan rohkeampia vaihtoehtoja noudattaen.

Onko sitten olemassa näyttöä tietoisesta vuosia eteenpäin tavoittelevasta design-politiikasta ja myönteisessä tapauksessa minkälaisia? Tuotteen tulevaa elinikää ei voida vuosissa arvioida, mutta todennäköisyyslaskelmia voidaan kylläkin tehdä riippuen kohteen luonteesta.

Helpompi ja paljon käytetty tapa on määrätä tuotteelle milloin se on vanhus. Amerikkalaiset kulutustavarat tehdään nopeaa kiertoa varten, tehdään siis tahallaan lyhytikäisiksi. Eurooppalainen design-tendenssi pyrkii pitempiaikaisuuteen, tavoitteena ajattomuus. Tämä on hieman kaunisteleva sana ja se vaikuttaisi kollegiaalisessa piirissä itsekorostukselta, ellei sitä ymmärtäisi Lännen ulkokultaisen kaupallisen muotoilun vastapainona.

Vastapainona kysymykseen on ensin erotettava kaksi eri kehityksen kuvaan vaikuttavaa toimintakenttää: company image ja product design. Ensin mainitusta voidaan nimetä helposti sellaisia kansainvälisesti tunnettuja organisaatioita, joilla on näkyvästi hyvin hoidettu design-politiikka, kuten PAA, CN (Canadian National-rautatiet), Swissair – ne siis kuuluvat lähinnä company imagen piiriin.

Nämähän myyvät palvelua suuressa mittakaavassa. Lentoyhtiöiden keskinäinen kilpajuoksu on pakottanut jokaisen yhtiön ponnistelemaan luotettavuuden ja täsmällisyyden kuvan luomisesta juuri oman yhtiön kohdalla. Ulkonaisen kuvan tulee vastata palveluksia, mutta jos ennakkokuva on hyvä, on hieman varaa pieniä satunnaisia heikkouksia varten.

Jos palvelukset on tyydyttävästi suoritettu, jää näissä tapauksissa matkan jälkeen sen antajasta graafinen kuva, uusheraldinen tunnus mieleen. Laiva- ja rautatieyhtiöiden on ollut pakko kiihdyttää keskinäistä kilpavauhtiaan ulkomaisten tunnuksien ja edustuskuvan kehittämisessä. Uusheraldiikan tunnuksia kantavat myös öljy-yhtiöt kalustoissaan ja jakelupaikoillaan.

Samaan piiriin kuuluvat myös kauaksi näkyvin väritunnuksin varustetut kemikaliosäkit, joita miljoonin kappalein jaetaan maisemaan pelloille ja metsiin levitettäviksi. Ei ole ensinkään yhdentekevää, onko päällyste silloin silmää miellyttävä vai maisemaa rumentava. Muuttunut maailma vaihtaa kohteita kehittäessään heraldiselle ilmaisulle uusia tehtäviä. Näiden toimintojen jäljet johtavat selvästi jatkuvaan kehityssuuntaan, mutta pitäisin tätä heraldiikka-aihetta esityksessäni vain täydentävänä sivulauseena.

Product designin alueelta ovat esimerkit eteenpäin kallistuneesta design-politiikasta varovaisemmin nimettäviä. Kulttuurihistorialliseksi suurteoksi voi nimittää dynastian aikana Edon, nykyisen Tokion, palon jälkeen n. 400 vuotta sitten annettua lakia asuntomodulista.

Hävityksen jälkeen jokaiselle asukkaalle pyrittiin takaamaan asumismahdollisuus. Asetus antoi kutakin henkeä kohden yhden tatamin elintilan. Tatami on riisin korsista tehty n. 6 cm paksu matto 91,5 x 183 cm ja painaa 22 kg. Tälle nimiyksikölle rakentui elintapa, jota vieläkin noudatetaan, ja jolle nyky-Japanin korkeatasoinen arkkitehtuuri ja sisustus nojautuvat.

Rajoituksesta tuli asetuksen vaikutuksesta seuraavien vuosisatojen rikas idealähde. Materiaalisesta niukkuudesta muodostui siis uusia kehitysarvoja. Koko valtakuntaa koskeva design-politiikka osoittautui hyväksi.

Samoin on historiassa läpikäyty monta merkittävää tyylikautta ennen ja jälkeen kerrotun tulipalon. Kaikkien niiden muodossa heijastuu silloisen yhteiskunnan tila ja liikkeet, ja kaikkien taustalla on jokin merkittävä hahmo tai ryhmä. Mainittakoon tässä vain Perikles, Caesar, Ludvig XIV, Napoleon – kaikki suuria design-politiikkoja.

Japanilaisen muodon ja elintason tuhansien vuosien kehitys on tuonut nykyisyyteen rikkaita aiheita, joilla lienee merkitystä vielä meidänkin aikamme yli.

Lisään vielä esimerkkejä kohteistetuimmista ja pitkäjännitteisistä muotoilupyrkimyksistä. Viime vuosisadan alkupuolella perustettiin Thonet-perheen tähän asti kestänyt tuoli-dynastia. Sen aikana on valmistettu satoja miljoonia esineitä, joista yhtä ainoata mallia, ns. wiener-tuolia, on valmistettu yli 50 miljoonaa kappaletta.

Entä Henry Ford, nykypäivän kasvoja viisikymmentä vuotta sitten muovannut gigantti; hänen kaukokatseisuutensa ja realisminsa vaikuttaa yli meidänkin aikamme.

Kaksikymmenluvun Bauhaus, arkkitehti ja muotoilija Walter Gropiuksen perustama design-koulu Weimarin tasavallan suojeluksessa vaikutti voimakkaasti jo heti omana aikanaan teollisen muodon ja sovelletun taiteen kehitykseen yleensä. Tuskin liioittelemme, jos väitämme meitä ympäröivän esinemaailman olevan enemmän tai vähemmän liittynyt bauhausilaisen vaikutuksen reaktioketjuun.

Bauhaus järjesti teollisen muodon esineajattelun selkeälle ja käyttökelpoiselle tasolle ja rakensi siltoja eri sovellettujen ja visuaalisten taidelajien välille. Se toteutti myös itse aatteitaan sangen vaikuttavalla tavalla, ennen natsien suorittamaa instituutin karkoittamista Saksasta ja myöhemmin, “apostoliensa” kautta, jotka vieläkin ovat aktiivisessa toiminnassa eri puolilla maailmaa.

Paitsi suoranaista käytännössä tapahtunutta vaikutusta Bauhaus oli määrätietoinen teoreettisen design-pohdiskelun herättäjä. Bauhausilaisen ja vaikkapa sosialismin kesken on yhtäläistä ainakin se, että olipa niistä mitä mieltä tahansa, molemmat ovat syntyneet tarpeesta aikansa lapsina ja ovat nyt osa jokapäiväistä elämäämme. Kummatkin muovaavat nyt, kypsemmällä iällä, huomispäivän kasvoja.

Liitettäköön tähän muotoilijoiden joukkoon Fuller ja Wachsman, suurikokoisen rakennuspeliskaalan partiopojat. Heitä kiinnostavat rakenne-elementit. Mekanon tapaiset lelut, pienikokoiset elementtinappulat ovat ja varmaan tulevat vastakin olemaan lasten parhaita ja kehittävimpiä esineystäviä.

Mainitut arkkitehdit – monia muita mainitsematta – taistelevat mekanomaiseen elementtirakentamiseen perustuville aatteilleen ymmärtämystä niiden monien vastahankoisten asiantuntijoiden joukosta, jotka varsin hyvin tietävät tulevan kehityksen olevan suuresti Fullerin ja Wachsmannin ajatuksien toteuttamista.

Wachsmannin mielestä rakennustekniikan tulisi ripein askelin lähestyä product designin toteutus- ja ajattelutapaa. Muuten on vaara, että esteettisen kasvatuksen ulkopuolella olevat teknokraatit ja talousmiehet ottavat merkittävän osan kakkua arkkitehtien kädestä. Rakennussuunnittelun on muututtava kehityksen mukana ja enenevässä määrin suunniteltava kone- ja sarjatyökalua varten käsityökalujen sijasta. Lastenhuoneen elementtipelit enteilevät tulevan rakentamistekniikan todellisuutta.

Sallittanee vielä yksi esimerkki. Filmi on eräitä sovelletun taiteen alueita. Sen teknillinen kehitys on mennyt eteenpäin suhteellisen verkkaisesti parin viimeisen vuosikymmenen aikana. On tosin kehitetty erilaisia laajakangasjärjestelmiä, mutta mitään taiteellista järistystä ne eivät ole aikaansaaneet.

Näin viime vuoteen asti, jolloin Charles Eames, maailman johtavia designereita, kehitti yhdistelmäfilmin. Esityskankaita projektoreineen voi olla samassa teatterissä kymmenestä viiteentoista. Suuresta lukumäärästä huolimatta keskitason katsojat pystyvät kokolailla hyvin vastaanottamaan kaikkien kankaiden yhtäaikaiset tapahtumat. Yksi kankaista on laajakuva, muut sitä pienempiä, eräät varsin pieniä.

Kankaille heijastetaan kehittävää aihetta edistävä kuvaryhmäkertomus. Laajakuvan paikalle siirtyy aiheen runkokuva pienempien kankaiden tukiessa aiheen kehittelyä. Vaihtorytmi on filmin suunnittelijalle täysin vapaa. Aiheen kehittelyaika on tavattoman lyhyt ja suureen tehokkuuteen pääsy on mahdollinen. Muuttamatta filmiä teknillisesti on löydetty kuvakerronnalle uusi ulottuvuus, joka on lähinnä psykologista laatua. Filmin tulevaisuuden, opetuksen ja aivopesijöiden kannalta sen mahdollisuudet ovat suuret. Ainoana heikkoutena on vielä sen kalleus.

Aiemmin on päätelty, että muotoilun arvo oloissamme on suhteessa sen ikään, pyrimmehän ajattomuuteen. En puhu bestsellereistä. Silti suunnittelija ei ole nykyisyydelle vieras, hän päinvastoin nojaa koettuun ja noukkii aiheet nykyisyydestä. Hän yrittää pieneltä osalta edes arvata, mitä mahdollisia ulkopuolisia kehitystekijöitä on varteenotettava silloin kun esine useita vuosia myöhemmin tulee käyttöön.

Jos käy hyvin, voi product design olla kuluttajan käytössä 3–5 vuoden kuluttua päästyään piirustuspöydältä. Sen luomiseen on käytetty siihen asti kerätty kokemus. Nykyhetken aineksia saattaa koostua kymmeniäkin kanavia myöten. Teknilliset ratkaisut hiotaan yhteistoiminnassa tuottajan asiantuntijoiden kanssa. Uuden tuotteen taloudelliset rajat ovat jo varsin alkuvaiheessa määrätyt.

Esine, joka on osa esineryhmäkuvasta, vaatii hillittyä ulkomuotoa soveltuakseen muiden kanssa yhteen. Ryhmien keskenään muodostama esineyhteiskunta vaatii “sosiaalista” ymmärtämystä ja huolenpitoa pysyäkseen koossa.

Toistan taannoin tältä samalta paikalta tehdyn lausunnon, että ihmisten ja esineiden muodostama yhteiskunta muistuttaa suuresti toisiaan: riitaisuus hajoittaa ja turmelee, sopusuhtaisuus rakentaa ja yhdistää. Harmoninen esineyhteiskunta, jos sellaista jollakin maalla olisi, voitaisiin lukea kansallisaarteeksi. Pienellä maalla on siihen keskittyneisyytensä takia helpommat edellytykset kehittyä tällaiseen esinemaailmaan kuin suurella.

Designin kannalta katsoen Suomi on erinomaisesti sijoittunut Idän ja Lännen väliin: voimme toimia kanaalina, sulattajana ja laboratoriona molempiin suuntiin. Ripeästi tapahtuva kehitys nostaa kaikkialla elintasoa. Se kehittää enemmän kanssakäymistä ja ideavaihtoa.

Esineyhteiskuntamme – ruoka, vaatteet ja virkistyskeinot ym. – rupeavat muistuttamaan toisiaan. Jos elämme ulkonaisten olosuhteiden puolesta toisistamme täysin erilaisissa olosuhteissa, on toistemme ymmärtämisen edellytykset vähäisemmät kuin eläessämme jonkun maan kanssa samaa esineyhteiskunnallista kehityskautta.

Lähentäessään Idän ja Lännen välistä esinemaailmaa toisiinsa tulee samalla lähentäneeksi myöskin niiden ihmisiä ja kansoja. Näkymä on optimistinen, mutta ei haihatteleva. Tässä mittavassa tehtävässä, jonka moottori paraikaa käy, näkyy piirteitä huomispäivän kasvojen hahmottumisesta.

YK:n eräät organisaatiot, mm. ILO ja Unesco, ovat havainneet designin epäpoliittisen mutta kansoja yhdistävän voimavarauksen olemassaolon. Asiantuntijoiden vaihto on vilkasta, design-kongresseja tuetaan ja seurataan tarkasti pysyväishavainnoitsijan toimesta. YK:n huolena on kehitysmaiden välineistäminen ja työllistäminen omatoimiseksi, suuntana vienti. Ohjelma käsittää miljoonien ihmisten kouluttamista käsityötaitoon tai koneiden ääreen.

Linkkinä tämän kapasiteetin työpanoksen kouluttamisessa ja työn tuloksen välittämisessä maailman markkinoille on YK:n oma design-politiikka. Toisaalta kehittyvän elintason nousun mukanaan tuomat pulmat kiinnostavat YK:n design-tarkkailijoita. Mm. on heidän taholtaan kiinnitetty huomiota vapaa-ajan ongelman esiintymiseen jo nykykuvassa ja myös huomenna, jotta oltaisiin välineistettyjä sen vastaanottoon.

Voimme todeta designillä olevan mittavia tehtäviä ratkottavanaan. Pienillä mailla on lohdullisen hyvät asemat suurten, kapitaalirikkaiden maiden rinnalla, jos näiden pienten maiden design-politiikka hoidetaan ymmärtämyksellä ja kaukokatseisesti. Useilla mailla on jo omat pysyväiselimet ja hoitajat hallituksiensa välittömässä alaisuudessa.

Olkoon sovellettu taide yksityissektorilla miten elinvoimaista tahansa, ne vasta silloin voidaan kansallisesti ja kansainvälisesti käyttää maan edun mukaisesti hyväksi, kun se on koordinoitu hallituksen tasolle.

Muotoilualan kehityksen rytmi on tiheä. Ei riitä, että on sama tahti kuin muilla, vaan sen tulisi olla hieman muita tiheämpi. Itseään ihaileva unohtuu asiasta ja jätetään tien oheen.

Hyvät Naiset ja Herrat. Muovaako design huomispäivän kasvoja? Muotoiluennusteet kuuluvat tulevaisuusfantasiakirjojen luokkaan, sillä tänään nykyhetken aineksista luotu valmis suunnitelma on jo kehittelijöittensä huomispäivältä valloittamaa nykyisyyttä.

Realistit saattavat pystyä toteuttamaan ideansa lähivuosina, ehkä seuraavana kymmenenä. Epäkäytännöllisimmät joutuvat jättämään hyvätkin ideansa toisten tai myöhemmin tulevien kehitettäväksi. Tahdomme sitä tai emme, niin teollisuuden avulla toteutuvat työmme pääsevät käyttöön vasta vuosia myöhemmin, kun ne todella ovat syntyneet.

Varovaisemmat tähtäävät lähiaikaan. Voimakkaampien ja varsinaisten näkijöiden vaikutus ulottuu ehkä vuosikymmeniä eteenpäin. Näinkin product designin nykyvaihe muovaa huomispäivän kasvonpiirteitä.

Vuokko Nurmesniemi: Ajatuksia 65

En ole mielestäni ”ajattelevia tyyppejä”, vaan kuulun tekevien ihmisten ryhmään. Nämä Jyväskylän päivät antoivat mahdollisuuden ja pakottivat pysähtynaän ja katsomaan ympärilleni. Olen kirjoittanut ylös jotain siitä mitä kuvittelen voitavan tehdä ja millä tavalla itse jotain teen.

Kaikki liittyy kaikkeen. Mikään asia ei ole irrallaan ajan muista ilmiöistä. Kunkin ajan kokonaiskuva on riippuvainen ajanjakson kehitys- tasosta. Me ihmiset olemme mukana muuttuvassa ja alati kehittyvässä kokonaisuudessa.

Luonto on muutoksien ja kehityksen alainen. Se ei koskaan palaudu takaisin jo olleeseen. – Kun sitä ei tee luonto, niin sitä ei voi tehdä ihminenkään. Ihminen on osa luontoa.

Luonnon muutokset ja kehitys tapahtuvat tasaisesti ja yhtäjaksoisena tapahtumana. On monasti mainittu tosiasia, että sodat ovat tuoneet mukanaan voimakkaita sysäyksiä kehitykseen. – Toivon, että sota ei ole ainoa edellytys. Jos aikaisempi uuden luomisen taistelu ja kilpakenttä on ollut sotanäyttämö, voi nyt kilpakenttänä olla paljon laajempi maasto, ilman että siihen liittyy sodan mukanaan tuomaa tuhoavaa osaa.

Välimatkat ovat pienentyneet, vuorovaikutukset ovat voimistuneet ja olemme tulleet lähemmäksi toinen toisiamme. Kaiken lisäksi olemme saaneet kontaktin oman elinympäristömme ulkopuolelle. Tällä viimeisellä tarkoitan sitä tutkimustyötä, joka on suuntautunut avaruuteen ja sen mukana uusien kohteiden kartoittamiseen.

Menin kehitysajatuksessa näin pitkälle, koska mielestäni aika tästä eteenpäin on uusien maailmojen ja uuden maailmankuvan luomisen aikaa. Kun se suuntautuu suuriin tuntemattomiin, niin samalla se vaikuttaa myös siihen, mitä me pienessä mittakaavassa omassa ympäristössämme touhuamme.

Tämän päivän suunnittelijalla on mahdollisuus olla saamassa itselleen sitä henkistä pääomaa, jonka tietoisuus teknillisen kehityksen huipusta hänelle antaa. – Ei sitä ainakaan voi unohtaa, sen paremmin, kuin omaa itseään ja yleistä inhimillisyyttä, vaan yrittää yhdistää nämä samaksi kokonaisuudeksi.

Ihailen tiedemiehen loogisuutta ja uskallusta löytää uutta. Erehtyä ja jatkaa, epäonnistumisistaan huolimatta, kohden ottamaansa päämääraä. Sekä tiedemies että taiteilija tai suunnittelija ovat oman aikansa tulkkeja. Molemmat ovat auttamassa asioiden kulkua eteenpäin.

Tiedemies loogisuudessaan pystyy ajamaan johdonmukaisesti asiansa kutsumuksensa osoittamaan suuntaan. Taiteilijan herkkyys ja temperamentti usein hajoittavat ja johtavat syrjään itse päämäärästä. Niin sanottu taiteellinen vapaus voi olla taakka, joskin oikein käytettynä se on voima.

Taiteen tarve ja koko olemus ovat muuttumassa ja tulevat muuttumaan. Taiteilijan probleemat eivät enää ole ainoastaan hänen omia probleemojaan, erittelyjä ja ratkomisia, kuten Van Gogh’ in kauniiden töiden aikoina. Aleksander Calder rikkoi pinnat ja alkoi liikkua tilassa.

Aikajaksoilla on hampaanjälkensä kehityksen kulussa. – Jos aika kulkee eteenpäin luonnollista tietään, ilman keinotekoisia korostuksia on lopputulos puhdasta kehitystä ja aikojen hioutumaa. Persoonathan siihenkin ovat vaikuttaneet, mutta he ovat kiitollisuudenvelassa ajalleen.

Kokeilu on luovan työskentelyn paras tuki. Tämä koskee yhtä hyvin tiedemiestä kuin taiteilijaakin. – Kokeilua voidaan sanoa myös leikiksi. Enemmän kokeilua ja enemmän leikkiä. Sitä toivon niin itselleni kuin muille.

Koska oma toimintani tapahtuu tekstiilien ja vaatteiden parissa, haluan täydentää teemaa YHTEISKUNTA ARKKITEHTUURISSA niillä osillaan, joita tämä alue tuo tullessaan.

Pukeutuminen on laskettu kuuluvaksi niin sanotun muodin piiriin. – Sukelluspukua kuitenkaan lukuunottamatta.

Mielestäni pukeutumisen peruskäsitteitä säätelee luonto ja ilmastolliset olosuhteet. Siis kylmyys, kuumuus, kosteus, j.n.e., sekä yhdessä että erikseen.

Ihminen tuo mukanaan pukeutumiseen oman tempperamenttinsa, tottumuksensa, uskonsa, häveliäisyyden, kokemuksensa ja ajan ilmiöt.

Pelkkä verenkierto ei pidä meitä lämpimänä, jos ilmasto on kylmä. Meidän on suojauduttava, vaikka temperamenttimme olisikin toista mieltä.

Maailman pukeutumisen kokonaiskuva on tällä hetkellä hyvin kirjava. Osittain se johtuu ilmastosta, mutta siihen ovat vaikuttaneet myös erilaiset tottumukset ja tavat.

Vaatteiden joukosta löytyy joitakin jo kauan käytössä olleita todellisia helmiä. Tällaisena pidän esimerkiksi kiinalaista pukua. Takki housuineen on kaikessa yksinkertaisuudessaan vielä tänäkin päivänä käyttökelpoinen, vaikka se onkin syntynyt jo satoja vuosia sitten. Sen läsnäolo ei ketään häiritse, niinkuin voisi häiritä jokin krinoliinipuku, yht ’äkkiä nykyiseen ympäristöömme ilmestyessään. Kuitenkin ne ovat iältään jokseenkin samat. Kiinalainen puku ehkä vanhempi.

Japanilainen kimono on vielä käytössä ainakin juhlapukuna. Ehkä kimonon pituus ja hihojen hankaluus tekevät sen niin sanotun länsimaisen puvun rinnalla mahdottomaksi. Sen ihanuus on parhaiten oikeuksissaan japanilaisten omalla tatamimatolla istuttaessa kuuman kylvyn jälkeen.

Mielestäni ihanteellisin matkapuku on intialainen sari. Sen hienous on ennenkaikkea sen pakattavuudessa. 6 metriä kangasta ja siinä kaikki. Varsinainen käyttö on jo sitten toinen juttu – ainakin näin länsimai-sesti ajatellen. Veistoksellisen kaunis se on joka tapauksessa.

Näistä vielä tänä päivänä käytössä olevista esimerkkipuvuista mielestäni kiinalaisessa vaatteessa on mukana eniten johdonmukaista ajatusta ja tervettä suunnittelua. — Se ei ole kuollut, eikä ehdottoman sidottu, vaikkakin perustyyppi on aina sama. Kaiken lisäksi kiinalaiset eivät pidä haittana sitä, että naisen ja miehen vaatteissa ei perusmuodossa ole ratkaisevaa eroa. Sen pitäisi antaa ajattelemisen aihetta länsimaisellekin ihmiselle. Ainakin enemmän, kuin se hetkellinen muoti, joka syntyy pelkästään kaupallisista tarkoitusperistä.

Todettakoon jälleen, että kaikki liittyy kaikkeen. Myös pukeutuminen. Mikä on sitten puvun tarkoitus tänään. – Yleinen mielipide on suurten muotihuoneiden käsissä. Hameen helma laskee tai nousee. Muotimaailmassa tapahtuu keikaus. Mainokset ja lehdistö levittävät pian tiedon kaikkien tajuttavaksi. Käsittääkseni tällaisessa muodin maailmassa harvoin suoritetaan syvällisempää työskentelyä ja kehitystyötä.

Alkulähteet ovat ja pysyvät samoina ilman, että olisivat kuljettaneet ihmistä eteenpäin. – Ovat peittäneet ja kaunistaneet, mutta eivät ole ottaneet huomioon tämän päivän todellista ihmistä. Lisäksi mahdollinen idea kulutetaan nopeasti loppuun.

Puku merkitsee meille jotain. Ei ehkä samaa kuin auto, kirja tai astia. Se on läheisempi, jopa intiimi.

Naisen on sanottu joutuvan kiusalliseen tilanteeseen, jos hän on samanlaisessa puvussa kuin joku toinen. – Miehellä ei sitä pulmaa ole. Mistä tämä johtuu? Hän voi istua samanlaisessa autossa kuin toinen lukea samaa kirjaa. Missä on turhamaisuuden raja?

En halua tässä nyt mennä niin pitkälle, että joudumme psykologian piiriin. Mutta minusta tuntuu, että jos puvun persoonallisuus on voimakkaampi kuin sen kantajan persoona, ja näitä tulee vastakkain kaksi, alkaa ristiriitoja syntyä.

Ennustaisin. etta piankin meillä voi olla muita asioita, jotka muodostuvat tärkeimmiksi, kuin puku, auto tai lusikka. Muustakin voi puhua ja muun voi huomata. Tai sitten kaikki ovat yhtä tärkeitä. Henkinen voimamme voi kasvaa tällaisten seikkojen yli.

On kysymys pelkistämisestä ja yksinkertaistamisesta. Vaatetus ei saa olla taakka. Vapaus olisi säilytettävä, mutta terve funktionaalinen kehitys tulee ymmärtääkseni viemään pukeutumistakin eteenpäin. Tällaisia ilmiöitä ovat jo nyt farmarihousut, jumpperi ja tavallaan myös haalarit.

Kun ajattelemme sitä kehityksen kaarta, joka yhdistäa toisiinsa savimajan ja Cape Kennedyn ja siirrämme ilmiön vaatteeksi, tulemme lanne-vaatteeseen ja avaruuspukuun.

Maan päällä ihminen edelleen kärsii kuumuudesta ja kylmyydestä tavalla, jolla se on kärsinyt aina. Hän turvautuu raskaaseen turkkiin samoin kuin luolassa elänyt alkuihminen. Muodot vaan ovat hieman toiset.

Toisaalta ihminen on kehittänyt itselleen keskuslämmityksen ja air-condition systemin asuntoonsa. Mutta ulkona liikkuessaan hän on ilmaston uhri. Ihminen on kyllä valmis kehittämään itselleen naamiaispuvun iloa varten.

Amerikassa on tehty tutkimustyötä pukeutumisen alalla ja se on tapahtunut ilman Pariisin painavaa sanaa. Heillä on tehty vapaa-ajan vaatteita. Ne ovat ehkä voineet syntyä ilman tutkimustyötä, mutta joka tapauksessa niissä on jotain välittömyyttä ja vapautta, joka on uutta vaatetuksen pitkässä historiassa. Tämänhetkiseen mailmankuvaan ne sopivat.

Tehdasvalmistus on tuonut mukanaan suuren valinnan mahdollisuuden. – Juuri teollisuudelta on odotettavissa myös jotain huomispäivää varten.Vuoden kokeilua ja paljon enemmän työtä niillä alueilla. Kaikkea varmaankaan ei vielä ole tehty. Onko tämä määrärahakysymys?

Uusia materiaaleja kyllä tehdään korvaamaan entisiä ja asettautumaan entisten paikalle. Mutta niiden lähtökohtana on useasti ainoastaan aikaisempi aine, ei uusi mahdollisuus laajemmassa mielessä.

Uudet ideat tuodaan valmiina ulkomailta ilman omaksumista. Silloinkin, kun uusia ideoita pitäisi viedä ulkomaille. Välinatkat lyhenevät. Helsinki – Rooma – Peru. Olemme kohta yhtä kylää. Liikumme nopeasti kylmästä kuumaan ja sateesta Saharaan.

Se vaate, joka meitä huomenna voisi palvella, olisi oltava jollain tavalla säädettävä. Tavallaan laite, jolla tai jossa voimme siirtyä ulkoa sisälle ja kylmästä kuumaan ilman parkkeerausvaikeuksia.

Olen edellä puhunut paljon teoriaa ja pukeutumisen tekniikkaa, joka voisi olla meidän ihmisten avuksi. Mutta haluaisin, että pukeutumisessa olisi mukana myös sitä hyvän olon tunnetta ja iloisuutta, jota Frank Capra elokuvissaan on esittänyt.

Koska olemme täällä näyttelyssä, haluan sanoa muutaman sanan omasta työskentelystäni ja niistä toiveista, jotka siihen liittyvät. Minulle materiaali, väri ja kuvio ovat olleet yhtä tärkeitä kuin itse vaate. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen aina saanut sunnitella myös sen kankaan, josta puku on tehty. – Mutta vaan sen esteettisen osan. En ole päässyt tunkeutumaan niihin teknillisiin pulmiin kyllin syvälle, joista äsken oli puhe.

Tässä näyttelyssa esillä olevissa kankaissa on perusmateriaalina vanha tuttu puuvilla. Sen pohjalta olen lähtenyt kokeilemaan uutta tekniikkaa, joka vapauttaisi muodon ja värin tavanomaisen tekniikan rajoituksista. Jälkikäsitellyssä kankaassa, varsinkin painotekniikkaa käytettäessä, kangasta ei ole saatu elämään molemmilta puolilta samalla tavalla. Samoin kuvion koko on ollut rajoitettu.

Näissä prototyypeissä on molemmat esteet saatu voitettua. – Kuvio voi olla vapaa ja maalauksellinen tai yhtä hyvin ankaran hallittu. Kankaat ovat vielä osittain luonnosvaiheessa, eivätkä näin ollen ole ennättäneet massatuotannon asteelle saakka.

Mauno Koivisto: Yhteiskunta ja arkkitehtuuri (1965)

Merkille pantava seikka nähdäkseni on, että vaikka yhteiskunta on muuttunut staattisesta dynaamiseksi, paikoillaan pysyvästä jatkuvasti muuttuvaksi, pitävät monet yhteiskuntakriitikot selvästikin tavoitteenaan jonkinlaisia pysyviä onnentiloja.

Asian valaisemiseksi viittaan erään yhteiskunnallisen aatesuunnan ajattelun kehitykseen. Ns. utopistisosialistit halusivat ennalta valmiiksi suunnitella ihanneyhteiskuntansa, joka olisi sitten ollut yhteiskuntien kehityksen päätepiste. Tästä poikkesi jyrkästi marxilainen ajattelu, jonka mukaan yhteiskunta muuttui siinä vaikuttavien voimien ja vastavoimien taistelun tuloksena.

Jos jätämme huomioon ottamatta sen, että Marx itse oli peräti epämarxilainen ennustaessan tämän taistelun loppumista omassa ihanneyhteiskunnassaan, on marxilaisessa ajattelussa paljon varteen otettavaa tämänkin päivän yhteiskuntasuunnittelijoilla ja arkkitehdeilla.

Eli: on perusteetonta etten sanoisi naiivia ajatella, että oikean yhteiskuntasuunnittelun tuloksena voitaisiin aikaansaada harmonia, jossa vallitsisi yleinen tyytyväisyys, mielenrauha ja mielenterveys ja jossa ei olisi epäkohdiksi tajuttuja asioita eikä jännitetiloja.

On perusteltua aihetta olettaa, että kaikenmuotoisissa tulevaisuudenkin yhteiskunnissa muutoksiin johtavaa kehitystä ajavat eteenpäin yhteiskunnassa vaikuttavat voimat ja vastavoimat, jotka edustavat lähinnä eri suuntiin käyviä etuja, intressejä, ei niinkään erilaisia tietoja, informaatiota, joskin tietysti erilaisista etunäkökohdista lähtien voidaan olla eri mieltä kovin monella eri tietämyksen tasolla, niin karkeasti kuin kultivoidustikin.

Kun tulevaisuuden yhteiskunnassakin on paljon epäkohdiksi tajuttavia asiaintiloja, ei kysymys ole niinkään siitä, ettemme me voi tietää kaikkea asiaan vaikuttajaa (koska meistä useimmilla ei ole jumalaista profetoimisen lahjaa) vaan koska niin kauan kuin elämme dynaamisessa yhteiskunnassa, on olemassa eri suuntiin vetäviä voimia ja koska eri etunäkökohdista katsoen erilaisia asioita pidetään epäkohtina.

Tällä en halua saarnata mitään arvonihilismia: on paljon asioita, jotka yhä yleisemmin tajutaan tavoittelemisen arvoisiksi, mutta aina on paljon myös kysymyksiä, joihin nähden eri yhteiskuntaluokkiin ja -ryhmiin kuuluvilla ihmisillä on erilainen etu ja niin muodoin myös erilainen käsitys jonkin olotilan suotavuudesta tai vältettävyydestä.

Yhteiskuntasuunnittelun niitä keskeisiä kysymyksiä, joiden suhteen on olemassa tuntuvaa etujen ristiriitaa, ovat mm. aluesuunnittelu, erittäinkin ns. kehitysaluepolitiikka. Niitä on yksityisten omistamien maiden kaavoitus eli sen ratkaiseminen, kenen maasta tulee puisto ja kenen maalle tulee kerrostaloalue. Niitä ovat monet asuntopolitiikan kysymykset kuten esimerkiksi suhtautuminen omistus- ja vuokra-asuntotuotantoon sekä kaikkinaiset liikennekysymykset.

Mitä erittäin liikenteeseen tulee, niin henkilöautoilijan pyrkimysten tiellä ovat vahvat voimat: vanhan ruutukaavan muuttaminen autoliikenteen edellyttämiseksi kuusikulmaisiksi kortteleiksi kolmitasoristeyksin edellyttää paitsi suunnatonta uudelleenrakentamista, ilmeisesti myös luopumista koko tonttiajattelusta ja yksityisestä maanomistuksesta kaupungeissa. Kantakaupungin asukkaat eivät halua luopua puistoistaan tai rannoistaan esikaupunkien asukkaiden autoilun mahdollistamiseksi jne.

Toisaalta ovat autoilijat yleensä ja ruuhka-aikojen autoilijat erityisesti yhteiskuntamme aktiivisinta ainesta. Auto on heidän minänsä laajentuma, voimansa symboli, agressioittensa purkanisviline, symbolisen pakoonpääsyn edesauttaja jne. He tulevat muistuttamaan olemassaolostaan.

Pohjoismaisen luonnonsuojelukongressin julkilausuma

Pohjoismainen luonnonsuojelukongressi käsitteli erämaiden suojelua ja käyttöä koskevassa keskustelussa mm. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen aloitetta suuren kansallispuiston perustamiseksi Saariselan – Sompion – Nuortijoen alueelle. Periaatteellisesti kongressi katsoi, että on erittäin tärkeää perustaa suurialaisia kansallispuistoja pohjoismaihin, koska niiden luomiseen ei muualla Euroopassa enää yleensä ole mahdollisuuksia.

Kokous katsoi myös, että tulevaisuuden yhteiskunnalle varattavien luonnonsuojelualueiden on oltava riittävän suuria, jotta ne takaisivat toisaalta alkuperäisen luonnon säilymisen ja toisaalta osa-alueiksi jaettuina tekisivät mahdolliseksi turistimatkailun, erämaaretkeilyn, urheilukalastuksen ja tieteellisen tutkimuksen erilaisten tarpeiden tyydyttämisen.

 

Jyväskylän Kesän ohjelmalehdet (1957–2023)

Tervetuloa 70-vuotiaaseen Jyväskylän Kesään! Koko ohjelmistomme löydät näiltä sivuilta.