Yhdessä koettua -seminaari: Millainen on koti sijoitettujen lasten silmin?

11.7.2017

Seminaari: KOTONA!?, Yhdessä Koettua – 100-vuotias Suomi sijoitettujen lasten silmin -kiertue
Ma 10.7. klo 13.00–17.00

Yhdessä koettua -seminaari keräsi Veturitalleille noin 70-henkisen yleisön kuulemaan sijaishuollon menneisyydestä ja haastoi pohtimaan lastensuojeluun kohdistuvia mielikuvia puheenvuorojen ja välinumeroiden kautta. Seminaari näytettiin myös suorana Yle Areenassa.
Seminaarin avasi kansanedustaja Anne Kalmari, jolla on sijaisvanhempana toimimisen myötä omakohtaista kosketuspintaa aiheeseen. Kalmari päätti avauspuheenvuoronsa tyttärensä evästykseen: ”Sano, äiti, että jokaisella lapsella pitäisi olla oma koti”.

Aaro Vuotila esitti seminaarissa lauluja Voimatarinat lastensuojelussa -kirjasta poimittujen lainausten pohjalta.

”Oma koti on paikka arvokkain, oma koti on mitä parhain”

Avauspuheenvuoron jälkeen – ennalta sopimatta! – näyttelijä-laulaja Aaro Vuotila esitti laulun ”Oma koti”, jonka hän on muiden seminaarissa kuultujen laulujen tapaan sanoittanut Voimatarinat lastensuojelussa -kirjasta poimittujen lainausten pohjalta.

Seminaarissa kokemusasiantuntija Onni Westlund toi keskusteluun omakohtaisen kokemuksen sijoitettuna olemisesta.  Professori Marjo Kuronen ja tutkijatohtori Kirsi-Maria Hytönen Jyväskylän yliopistosta ovat tutkineet lastensuojelun menneisyyttä sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta.

Selvitystä varten haastateltiin ihmisiä, joilla on omaa kokemusta joko ammattilaisena tai lapsena lastensuojelulaitoksissa tai sijaisperheissä 1930–1980 -luvuilla. Tehtävänä oli tuottaa tietoa lastensuojelun epäonnistumisten historiasta, tunnistaa ja myöntää lasten kaltoinkohtelua ja tuoda se näkyviin sekä kerätä tietoa tulevaisuuden lastensuojelun kehittämiseksi. Työ johti siihen, että viime marraskuussa Finlandia-talossa esitettiin valtiovallan anteeksipyyntö väkivaltaa ja kaltoinkohtelua kokeneille.

Sijoitettujen lasten kokemukset konkretisoituivat Vuotilan laulujen sanoituksissa, jotka johdattelivat asiantuntijat pohtimaan oman kodin merkityksiä. Mikä kodissa on tärkeää, mikä tekee kodin?

Seminaarissa pohdittiin monia helposti itsestäänselvyyksinä pidettäviä asioita, kuten mikä merkitys on sillä, että kotiin on oma avain. Kurosen mukaan erityisesti laitoksissa elävillä lapsilla on kokemuksia suljettujen, lukittujen ovien takana olemisesta. Avain on yksi merkki siitä, että on kotona: voit tulla ja mennä miten haluat.
– Lukolla on myös voitu sulkea lapsia ulos, esimerkiksi eristetty yöksi ulos tai piharakennukseen, Hytönen lisäsi.

”Koti on paikka jossa pidetään huolta”

Yksi kaltoinkohtelun muoto on ollut huolenpidon laiminlyönti. Kurosen mukaan usein esille tullut asia on ruoka: sitä ei ollut tai se oli huonompaa kuin muille tarjottu. – Laitosruuan kuvaukset olivat karuja ja ankeita, mutta sijaisperheissä asia korostui, jos sijoitettu lapsi koki tulevansa eriarvoisesti kohdelluksi.
– Ruoka on ollut vallankäytön väline: saako syödä samassa pöydässä vai kääntyneenä selin, Hytönen jatkoi. Eriarvoisuus näkyi myös vaatteissa: sijoitetuille annettiin huonommat, loppuun kulutetut ja likaiset vaatteet.

Vaikka selvityksen haastattelut olivat synkkiä ja loppuraportti rankkaa luettavaa, siitä seurasi paljon myös hyvää.
– Monet haastatelluista, rohkaistuttuaan ensin puhumaan tutkijoille, aktivoituivat ja etsivät omia sukulaisiaan ja biologisia vanhempiaan. Sellaisia tarinoita oli ihana kuulla, Hytönen sanoi.

Aiemmin on ollut tavallista katkaista yhteydet biologiseen perheeseen, joko tarkoituksella tai tahattomasti, nykyään yhteydenpitoon kannustetaan. Useaan eri perheeseen sijoitettuna ollut Onni Westlund kertoo kokevansa, että hänellä on yhden biologisen veljen ohella 15 sisarusta.
– Sijaisperhe on mun perhe ja suku, ja biologinen perhe on toinen perhe toisaalla.

”Mä teen mun kodin, itse valitsen sen kelle minä oveni aukaisen”

Seminaarin toisessa osiossa tutkimuskoordinaattori Tarja Pääjoki Jyväskylän yliopistosta käsitteli kuulumisen kokemusta ja taidetoimintaa sen vahvistamisessa. Jokainen kaipaa kuulumisen kokemusta: sitä, että on jokin paikka, johon kuuluu. Sitä vahvistavat paikat ja esineet, joihin liittyy kokemuksia ja tarinoita: tiedän, että sänkyni narahtaa tietyllä tavalla, että sohvan päällys tai oven kahva tuntuu tältä. Lastensuojelun asiakkaina olevilla lapsilla kuulumattomuuden tunne korostuu, kun paikka vaihtuu usein ja mikään tavara ei ole itse valittu. Pääjoen esitys sai myös yleisön miettimään omalta kohdaltaan, mitkä ovat sellaisia paikkoja tai esineitä, jotka tekevät kodin.

”Ongelmanuori” vai ”nuori jolla on ongelma” – Irti ennakkokäsityksistä

Nuoret kokemusasiantuntijat Niina ja Hennu olivat koonneet kokemusasiantuntijoiden verkoston tapaamissa kerättyjen kommenttien pohjalta lastensuojelun tabuja sekä vinkkejä, miten päästä niistä irti.
Niin kauan kuin puhutaan ”ongelmanuorista”, heitä myös pidetään ongelmanuorina. Sen sijaan tulisi puhua ”nuorista, joilla on ongelmia”. ”Lasten suojelu”, erikseen kirjoitettuna, nähdään hyvänä asiana, mutta ”lastensuojelu” on häpeällinen asia, josta ei haluta puhua. Kokemusasiantuntijat haluavat herätellä ihmisiä miettimään, miten lastensuojelun piirissä oleviin nuoriin suhtaudutaan. Kohtaatko heidät omana itsenään vai onko sinulla jokin ennakkokäsitys?
Usein lastensuojelusta puhuttaessa kuullaan vain yhden osapuolen ääni ja keskustelu on polarisoitunutta: on ”pahikset” ja ”hyvikset”, ”epäonnistujat” ja ”selviytyjät”. Kokemusasiantuntijoiden viesti on: lastensuojelu ei ole mustavalkoista.

Lisätietoja:

www.yhdessakoettua.fi

Seminaarin pääjärjestäjänä toimi Pesäpuu ry